Jakaminen on ratkaisu ihmiskuntaa tänä päivänä kohtaaviin ongelmiin. Vain jakamisen kautta voimme saavuttaa taloudellisen oikeudenmukaisuuden. Sen jäädessä tapahtumatta, pysyväislaatuinen epäoikeudenmukaisuus tulee ruokkimaan jakautumista, jännitteitä ja jopa sotia. Mutta mitä tarkalleen ottaen tarkoitamme taloudellisella oikeudenmukaisuudella? Mitkä ovat ne käsinkosketeltavat periaateet, joiden tulisi ohjata voimavarojen jakamista?

Taloudellisen jakamisen perusperiaatteet

Kirjoittaja Sébastien Villemot

Vaihdannan oikeudenmukaisuus

Yksi mahdollinen tapa kuvitella taloudellista oikeudenmukaisuutta on implementoimella se mitä kutsutaan nimellä "oikeudenmukaisen kompensaation periaate". Se on vastaus siihen ideaan, että talouden kollektiivisessa suuressa pyrkimyksessä jokaisen tulisi saada osuus, joka on suhtainen heidän panostukseensa kokonaisuudelle. Tämä periaate on kirjattu Ranskan Ihmis- ja kansalaisoikeuksien julistukseen 1789, jonka ensimmäisessä artiklassa sanotaan, että "sosiaaliset eroavaisuudet voivat perustua vain yhteiseen hyvään". Se on täysi vastakohta sille tilanteelle, missä jotkut saavat vähemmän kuin heidän panoksensa on vain siksi, että toiset valta-asemastaan käsin väärin perustein keräävät heidän työnsä tulokset.

Vaikkakin tänä päivänä on laaja konsensus tällaisen periaatteen haluttavuudesta, on siltikin eroavia mielipiteitä sen käsinkosketeltavasta merkityksestä. Tarkemmin sanoen kysymys on siitä mittatikusta, jolla yksilön panostus tulisi mitata.

Varsinkin taloustieteilijöiden parissa valtavirtainen näkökulma on siitä, että merkityksellistä on yksilön tuottavuus, siis yksilön kyky tuottaa taloudellista arvoa. Siitä näkökulmasta katsoen on oikeudenmukaista, että visionäärinen yrittäjä saa enemmän kuin vaikkapa myyjä, sillä hänhän tuottaa enemmän BKT:tä kuin myyjä. Koska taloudelliset arvostukset ovat pääsääntöisesti markkinavoimien ajamia nykyjärjestelmässä tämä näkemys tapaa olla konservatiivinen: se näkee avoimesti kilpailluilla avoimilla markkinoilla syntyvän eriarvoisuuden oikeutettuna.

Voidaan kuitenkin todeta, että markkina-arvot ovat vääristyneitä siinä merkityksessä, että ne eivät uskollisesti heijastele toimeliaisuuden sosiaalista hyödyllisyyttä. Mielenkiintoisella tavalla koronataudin seurauksena nähdyt rajoitukset ovat terävöittäneet näkemään sen, että tietyt työtehtävät (kuten ruoan jakelussa ja hoivassa) ovat elintärkeitä siitäkin huolimatta, että ne ovat taloudellisessa arvostuksessa suhteellisen vähäarvoisia, nehän ovat huonosti kompensoituja. Tästä seuraa, että tulkintatapa oikeudenmukaisen kompensaation perustaksi olisi saada osansa suhteessa sosiaalisesta hyödyllisyydestään, siis suhteutettuna kyvystään luoda arvoa eikä taloudellista arvoa.

Mutta myös tuo jälkimmäinen näkökulma voidaan ottaa kritiikin kohteeksi siksi, että jotkut syntyvät toisia paremmin kyvyin varustettuna, ja kyvykkyyden perusteella palkitseminen olisi epäreilua kun kerran se ei perustuisi yksilön tekoihin ja päätöksiin. Hyvin lahjakas ihminen kykenee tuomaan enemmän yhteisen hyvän piiriin kuin toinen, vähemmän lahjakas ihminen. Mutta onko se oikeutusperusta eri suuruiselle tulolle, jos molemmat ovat läpi elämänsä työskennelleet yhtä uutterasti? Ja siksi kolmas, ja kaikkein tasa-arvoisin oikeudenmukaisen kompensaation periaate on se, jossa kompensaatio perustuu yritteliäisyyteen, siis henkilökohtaisen uhrautuvuuden ja koetun vaikeuden määrän suhde osana taloudellisten velvollisuuksiensa panostamista.

Huolimatta niiden merkityksellisistä eroista, nämä kolme oikeudenmukaisen kompensaation eri mallia jokainen tarjoavat perusteen määritellä kuinka reilu on jokin taloudellinen järjestelmä (se jota elämme tai jokin aiempi taikka hypoteettinen järjestelmä). Mikäli järjestelmä todetaan epäreiluksi, siitä loogisesti tulisi seurata, että se tulisi uudistaa niin, että saavutettaisiin resurssien jakelumalli, joka olisi lähempänä reiluusperiaatteen ihannetta. Tätä jakelumallia voidaan pitää jakamisen tekona.

Ihmisten tarpeiden tyydyttäminen

Taas yhdenlainen tapa luoda jakamisen malli on "tarpeen periaatteen" kautta. Se vastaa ajatukseen siitä, että jokaisen tulisi saada suhteessa omiin tarpeisiinsa. Tämä sisältää ajatuksen siitä, että kaikki universaalit perustarpeet tulisi täyttää jokaisen osalta: ruoka, asunto, tereydenhoito, koulutus, vaatetus, kuljetus, internet … Tämä myös sisältää tarpeita, jotka ovat vähemmän universaaleja ja jotka voivat vaihdella yksilöiden välillä, joko vammautumisen takia tai onnettomuuksien takia, jotka seikat tulisi kompensoida ja sama pätisi erityisiin ominaisuuksiin tai taipumuksiin, joiden käyttöön saattaminen vaatii panostamista. Tämä periaate on jo vuoden 1948 Ihmisoikeusjulistuksen 22 artiklan myötä osa nykyseikastoa: "Jokaisella on yhteiskunnan jäsenenä oikeus sosiaaliturvaan sekä oikeus kansallisten toimenpiteiden ja kansainvälisen yhteistyön kautta kunkin maan järjestelmä ja voimavarat huomioon ottaen, nauttia hänen ihmisarvolleen ja hänen yksilöllisen olemuksensa vapaalle kehittymiselle välttämättömiä taloudellisia, sosiaalisia ja sivistyksellisiä oikeuksia."

"Miten nykyinen talousjärjestelmämme vastaa tähän huutoon?" Vastaanpanemattomasti voidaan sanoa, että se karkeasti rikkoo tarpeen periaatetta: sadat miljoonat ihmiset eivät saa tarpeeksi ruokaa, puhumattakaan nuista tarpeista, samalla kun tuotetaan tonneittain tarvikkeita, joiden todellinen tarpeellisuus on vähintäänkin kyseenalaista. Järjestelmä ei edes täytä konservatiivien näkemystä oikeudenmukaisesta kompensaatiosta. Karl Marxin pyrkimyksen älyllisessä keskiössä oli nimenomaan osoittaa, että pääoman omistajat, voiman asemastaan käsin, ovat kykeneviä omimaan arvon, jonka on tuottanut joku muu. Nyttemmin feministit ovat ottaneet esiin sen seikan, että naisille maksetaan miehiä pienempää palkkaa samoin kyvyin tehdystä samasta työn sisällöstä. Unohtamatta palkatonta työtä kotona. Kansainvälisen yhteistyön alalla "rippuvaisuusteoria", jonka taloustieteilijät Raúl Prebisch ja Hans Singer loivat, on osoittanut kuinka köyhemmät maat ovat alisteisia varakkaammille maille niiden kanssa käydyssä tavaran vaihdossa.

Merkittävä taloudellisen järjestelmämme muutos on siten tarpeen, mikäli mielimme toteuttaa jakamisen periaatteen. Mitä se edellyttää politiikaltamme ja instituutioiltamme?…

Ensiksi tarpeen periaate on pantava käytäntöön, jotta siitä tulisi toimivaa todellisuutta kaikille ihmisille. Onneksi emme aloita tyhjältä pöydältä. Monissa maissa on jo olemassa järjestelyitä, joita tämä periaate inspiroi. Yksi sellainen on perusturva, jonka tarkka muoto vaihtelee maasta toiseen, mutta jossa tyypillisesti annetaan rahan siirroin varmuus, että erilaisissa elämän tilanteissa tapahtuvien muutosten seurauksena syntyvät tarpeet tulevat katetuiksi (sairaus, työttömyys, eläköityminen, vammaisuus, vanhemmuus). On myös olemassa julkisia palveluita, jotka antavat halvan tai ilmaisen pääsyn sellaisiin välttämättömiin palveluihin kuten koulutus, kuljetus, infrastruktuuri, fyysinen turva. Nämä mallit, joita kohtaan tällä hetkellä leikkaustoimenpiteet hyökkäävät, tulisi todellisuudessa olla vahvistamisen kohteena ja niiden pariin tulisi saattaa lisäisiä tarpeita ja ne tulisi llajentaa kaikkiin maailman maihin. Ja ne tulisi sovittaa perustulon kumppaneiksi. …

Lähde: Share International -lehti, 9/2020