Köyhyys kiusaa miljardeja ihmisiä kautta maailman, kehittyvissä maissa, missä köyhyys on näkyvää ja yhtä lailla teollisuusvaltiossa, missä se on piilossa, mutta kasvavaa. Köyhyys juontaa juurensa sosiaalisesta epäoikeudenmukaisuudesta ja se tekee väärinkäytöksistä sekä sen hyödyntämisestä vaistämätöntä ja se riistää ihmisiltä heidän mahdollisuudet parempaan sekä heidän itsetuntonsa.
Samalla kun teknologisten kehitysaskelten myötä ja vanhojen teollisuudenalojen sulkeudutumisen myötä yhä useammat työt käyvät turhiksi, työttömyys joutuu pakolliselle kasvu-uralla. Elinkeinot katoavat ja samalla köyhyyslukemat tulevat kasvamaan, jopa eksponentiaalisesti, mikäli taloudellista ilmastoa ei radikaalisti uudelleenarvioida.
Maailmanpankki (WB) toteaa, että vuonna 2013 11% maailman väestöstä eli äärimmäisessä köyhyydessä – alle 1,90 USD:llä päivässä ja UK’s Overseas Development Institute (ODI) toteaa, että 2,5 miljardia ihmistä sinnittelee alle 2 USD:llä päivässä. Jos summa nostetaan käytännöllisemmälle tasolle, viisi dollaria päivässä (kaksi kahvia kehittyneessä maailmassa), silloin jo neljä miljardia ihmistä tippuu haaviin.
Köyhyys on suurin yksittäinen kuolinsyy ja se tuomitsee ihmiset elämään toivotonta loputtoman puurtamisen elämää. Samalla he, jotka syntyvät varakkaisiin perheisiin, ovat siunattuja mahdollisuuksilla, turvallisuudella ja mukavuuksilla – nuo kaikki ovat lahjoja, joiden pitäisi olla jokaisen lapsen oikeus riippumatta minne tai keille he syntyvät.
Elämäntapamme uudelleensuunnittelu
Tuleva koneen aikakausi on osa uutta aikaa ja se tarjoaa ennennäkemättömät mahdollisuudet meidän uudelleenluoda tapamme elää. Teknologiset innovaatiot tulevat, näin meille kerrotaan, tuhoamaan enemmän työpaikkoja kuin ne niitä luovat. Tämä tulee vapauttamaan ihmiset yksitoikkoisen työn ikeestä ja antamaan ihmiselle aikaa tutkia elämää, olla luovia ja kollektiivisesti määritellä uudelleen millainen sivilisaatio voi olla. Mutta kuten Yanis Varoufakis, talousteorian professori Ateenan yliopistosta täsmentää, jotta kaikki voisivat hyötyä näistä mahdollisuuksista, ”joka kansalaiselle tulee antaa omistusoikeus osuuteen siitä varallisuudesta, jonka koneet tuottavat”. Tämä edellyttää uutta lähestymistapaa ajatella talouttamme ja toimia siinä.
Nykymalli, niin kauan kuin se kykenee osoittamaan onnistumisia, on huono reagoimaan aikamme haasteisiin ja mahdollisuuksiin ja sen on aika mennä. Järjestelmään on sisäänrakennettu materialistiset arvot: itsekkyys, haluja sekä liiallisuuksia edistetään ja samalla kun (yleisesti ottaen) hyväntekeväisyys on osa jotain yritysstrategiaa, jos yritysjohdolle annetaan vaihtoehto pelastaa elämiä taikka hävitä rahaa, raha voittaa. Kertakaikkinen muutos on ollut tarpeen jo jonkin aikaa. Automaation edistyminen lisää taas yhden pakotteen muutokselle. Tarvitaan uusi, kestävä ja inhimillinen taloudellinen toimintamalli, joka on 2000-luvun arvoinen ja tulevaisuuden arvoinen.
Perusoikeudet elämän mahdollisuuksiin
Vallankumous työelämässä vaatii kehityskulkua elämisessä: uutta lähestymistapaa, jossa kaiken pohjana on oltava ihmiskunnan ykseyden tunnustaminen. Me kaikki olemme sisaria ja veljiä osana yhtä ihmiskuntaa. Niiden järjestelmien, jotka ohjaavat elämäämme, on perustuttava sille seikalle ja niiden tulee kannustaa sen tosiseikan toteutumiseen. Jakamisen periaate, joka elävöittää ihmisten suhteita seuraa luonnollisesti tuollaista ajattelua ja kun sitä sovelletaan järkevästi, se sallii jokaisen elää arvokasta elämää vapaana pelosta ja köyhyydestä. Jokainen on oikeutettu siihen, mikä on heidän tarpeensa, aivan riippumatta siitä onko heillä töitä ja siten tuloa vai ovatko kykenemättömiä hankkimaan kumpaakaan niistä.
Nykyisessä mallissa ”sisäinen vallankumous” tuottaa meille sen, mitä Varoufakis kutsuu termillä ”suuren luokan dilemma”. Joko se on maailma, jossa uusien tuotannontekijöiden omistuksen keskittyminen muuttuu aiempaakin intensiivisemmäksi. Se johtaisi ”stagnatoituvaan kapitalismiin, jossa on valtava epätasa-arvo sekä valtaisat tulot aina pienenevälle väestönosalle, samalla kun loput elävät muutosten, epävarmuuden ja sosiaalisen kurjuuden likakaivossa.” Tai se on maailma, missä elämisen edellytykset (nyt raha) on vapaasti kaikkien saatavilla, jossa koneet ovat ihmiskunnan palvelijoita ja jossa kaikki saavat työnsä tuloksista niiden hedelmät.
Jotta tuo hyvä voisi toteutua, vaaditaan uusi malli, joka uudelleenjakaa, siis jakaa kaikille, ”tuotannontekijöiden omistuksen” tai joka ainakin varmistaa, että tuotannontekijät jaetaan siten, että tuolla jakamisella efektiivisesti taataan vapaus… tämä taas edellyttää perustuloa, joka on välttämätöntä.” Universaali perustulo (Universal Basic Income – UBI) koostuisi säännöllisistä maksatuksista tai jonkinlaisesta perimyssäädöksestä – jollaisia on tänä päivänä vain varakkaissa perheissä – jotka luotaisiin kattamaan joka ikisen tarpeet syntymästä pitäen.
Sen tunnustaminen, että jokaisella on oikeus perustavien tarpeidensa tyydyttämiseen, juontaa aina 1700-luvulle. Ensimmäisen maailmansodan lopulla Bertrand Russell luonnosteli suunnitelman, jossa UBI oli siemenasteella ja joka sisälsi ajatuksen siitä, että maksettava summa olisi riippuvainen siitä työstä ”jonka yhteiskunta katsoo hyödylliseksi … kun koulutus on päättynyt ketään ei tulisi pakottaa työhön ja heidän, jotka valitsevat olla työskentelemättä, tulisi saada minimitoimeentulo ja antaa olla vapaana.”
Yhteys yhteiskunnalliseen työhön on tärkeä ja se tulisi sisällyttää jokaiseen uuteen järjestelmään. Kuitenkaan maksatusten, rahan taikka arvon määrän, ei tulisi olla riippuvaista sellaisesta aktiivisuudesta. Sosiaalinen koheesio syntyy automaattisesti oikeudenmaukaisesta järjestelmästä, joka tunnustaa ihmiskunnan syvällä olevan ykseyden.
Vuosikymmeninä Russelin ehdotuksen jälkeen, UBI on kerännyt kasvavaa mielenkiintoa. Tälläkin hetkellä useat maat pohtivat UBIa: Suomi on käynnistänyt kahden vuoden kokeilun maksaa 2.000:lle satunnaisesti valitulle työttömälle kuukausittaisen pohjatulon ja Skotlanti on alkamaisillaan pilotoida ”radikaalia” suunnitelmaa kahden kunnan alueella; Glasgowssa (missä arviolta kolmasosa lapsista elää köyhyydessä) ja Fifessa, koska siellä kunnan päättäjät sanovat sen ”olevan paras tapa kukistaa köyhyys”. Ja ehkäpä yllättävästi, Intiassa, missä elää kolmasosa maailman köyhimmistä, UBIa tutkitaan. Siellä maksatukset kohdistuisivat jokaiseen lapseen sekä aikuiseen ja ne takaisivat, että ”jokaisella kansalaisella olisi tarpeellinen tulo kattamaan hänen perustarpeensa [ja] se edistäisi sosiaalista oikeudenmukaisuutta.”
Muuttuvat arvot
Nykyisessä muodossaan UBI ei ole ratkaisu, mutta se voisi olla tärkeä osa uutta progressiivista taloudellis-sosiaalista mallia ja se seikka, että siitä puhutaan laajasti on positiivista.
Taloudellisen turvan luomisen lisäksi, jokaisen tarpeiden tyydyttämisellä on lisäisiä etuja. Se osoittaisi, että yhteiskunta kollektiivisesti on myötätuntoinen ja oikeudenmukainen ja se osoittaisi, että kaikkia ihmisiä arvostetaan yhtäläisesti. Epäoikeudenmukaisuus tulisi katoamaan kuten siitä seuraavat sosiaaliset ongelmat. Kilpailun ote kirpoaisi ja tilalle tulisi yhteistyö, josta tulisi pääsääntö, samaten suvaitsuvaisuudesta ja luottamuksesta. Kurjuuden pelko sekä väärinkäytös ja nälkä voitaisiin kertakaikkisesti poistaa Maan päältä.
Tämä on realistinen kuvaus sellaisesta maailmasta, jossa ihmiskunta reagoi luovasti ja pragmaattisesti niihin muutoksiin, joita teknologia tuo tullessaan. Se on myönteinen kuva, joka riippuu ihmiskunnan sisäisen ykseyden tunnustamisesta.
Kirjoittaja, Graham Peebles, on brittiläinen freelance-kirjailija. Hän on johtanut oppimishankkeita Intiassa, Etiopiassa sekä Sri Lankassa ja hän on The Create -säätiön johtaja.
Lähdeviite: https://www.wsws.org/en/articles/2015/04/17/pove-a17.html