Vuonna 1984 IRAn (Irish Republican Army*) Brightoniin, Grand Hotelliin, asettama pommi tappoi Jo Berryn isän, Sir Anthony Berryn. Jo Berry tiesi, että hänellä on valinnan mahdollisuus: kantaa vihan ja suuttumuksen tunteita tai hakea ymmärrystä ja siten tuoda rauhan takaisin elämäänsä. Hän valitsi rauhan.
Pommin asentanut mies, Patrick Magee, oli liittynyt IRA:han pitkään kestäneen pohdinnan tuloksena ja näki sen ainoana tienään reagoida ja ainoana tapanaan vastustaa sitä painostusta ja kärsimystä, jota hän näki yhteisössään. Kun Magee vapautui vankilasta, Berry sopi tapaamisen tämän kanssa. Aina tuosta tapaamisesta pitäen he ovat muodostaneet välilleen erityislaatuisen myötätuntoon ja kunnioitukseen perustuvan ystävyyssuhteen. He ovat kiertäneet maailmaa levittämässä sanaa rauhasta ja ymmärryksestä.
Jo Berry perusti hyväntekeväisyysjärjestön nimeltä Building Bridges for Peace (Siltojen rakentaminen rauhaan) vuonna 2009 ja se toimii tarkoituksenaan ymmärtää väkivaltaa ja toisaalta väkivallattomasti ratkaista konflikteja kautta maailman. Hän puhuu sen puolesta, että empatia on suurin yksittäinen keinomme ratkaista konfliktit. Samalla kun maailmanlaajuisesti sekä paikallisesti poliittisten, uskonnollisten ja rodullisten kuilujen koko vain kasvaa, hänen sanansa tarjoavat toivon sanoman ja ne rohkaisevat meitä kaikkia näkemään ihmisyyden toisissamme.
Share Internationalin Victoria Gater haastatteli Jo Berryä.
Share International: Milloin aloit ensi kerran ajatella rauhaa? Jo Berry: Teini-ikäisenä ajattelin rauhaa paljonkin ja sitä miten voisin siihen panostaa. Ahdistuin käynnissä olevista sodista ja väkivaltaisista konflikteista. Muistan etsineeni työtä, jossa voisin olla rauhan tekijänä, mutten löytänyt sellaista. Sitten löysin meditaation ja löysin sisäisen rauhan ja ne näyttivät olevan tapa aikaansaada rauhaa ja vietin joitain vuosia Himalajalla siihen keskittyen. Loittonin maailmasta eikä se tuntunut oikealta, mutten tiennyt mitä muutakaan tehdä. Ja sitten pommi räjähti enkä voinut enää olla välinpitämätön.
SI: Voisitko kertoa lisää tuosta ajasta. JB: Isäni oli parlamentin jäsenenä osallistujana konservatiivipuolueen Brightonin konferenssissa 12.10.1984, kun IRA asetti viisi ihmistä tappaneen pomminsa hotelliin. Isäni oli yksi kuolleista. Minulla oli ollut reppu pakattuna ja menolippu ostettuna Afrikkaan, mutta pommi muutti kaiken ja minulle alkoi tunteikas matka. Muistan kuinka menin muutamaa päivää myöhemmin St Jamesin kirkkoon Lontoon Piccadillyyn ja istuessani kirkon penkillä päätin, että aikoisin löytää keinon jolla tuosta kaikesta tulisi jotain hyvää: luoda tarkoitusta ja ymmärtää heitä, jotka olivat tappaneet isäni. Tiesin, että kyseessä oli IRA ja halusin ymmärtää heitä. En kertonut päätöksestäni kenellekään. Se oli hiljainen ja yksityinen sitoumus tehdä jotain toisin. En halunnut olla uhri taikka katkera. En tahtonut itselleni vihollista. Vuonna 1984 lehdistö ja julkinen mielipide käsittelivät IRA:ta kuten tänä päivänä ISIStä – epäinhimillisinä hirviöinä ja sitä minä en tahtonut tehdä.
SI: Mitä siis tapahtui seuraavaksi? JB: Luotin siihen, että elämä toisi minulle sellaisia kokemuksia kuin tarvitsin, voidakseni edetä asiassa ja vain muutamaa viikkoa myöhemmin sain mitä erityislaatuisimman ja muutoksellisen kokemuksen. Olin metrossa matkalla kotiin ja minulle tuli hyvin vahva tunne siitä, että minun tulisi astua ulos ja niin tehdessäni löysin itseni King’s Crossin asemalta kello yksi yöllä ihmettelemässä mitä ihmettä siellä tein ja miten aikoisin päästä kotiin ja aloin etsiä taksia. Lähelläni oli nuori mies, joka hänkin etsi taksia ja aloimme jutella. Ilmeni, että olimme menossa samaan suuntaan ja päätimme jakaa taksin. Pystyin päättelemään, että hän oli pohjoisirlantilainen. Taksissa kerroin hänelle, että isäni oli kuollut IRAn iskussa, ja että halusin ymmärtää heitä jotka olivat hänet tappaneet sekä aikaansaada siitä jotain positiivista. Mies sanoi: ”Tämäpä on yhteensattuma sillä veljeni oli IRAn jäsen ja hänet tappoi brittiläinen sotilas viime vuonna.”
Siinä me siis olimme, kaksi ihmistä joiden olisi kuulunut olla toistensa vihollisia, ja siltikin puhuimme maailmasta, jossa rauha olisi mahdollista, jossa ketään ei tapettaisi, jossa kukaan ei joutuisi sanallisten hyökkäysten kohteeksi, ja jossa kaikki olisivat muiden arvostamia. Muistan taksista ulos astuessani ajatelleeni, että tässä olisi yksi tapa rakentaa rauhaa, luomalla silta yli sellaisen kuilun, jota en ollut aiemmin tullut ajatelleeksi. Ja siten ensimmäinen rakentamani silta oli tämän nuoren miehen kanssa. Tuo tapaaminen antoi minulle idean. Menin Belfastiin ja aloin tavata ihmisiä, mikä auttoi minua uudelleeninhimillistämään toisen osapuolen ja auttoi ymmärtämään konfliktia. Minua alettiin pyytää puhumaan vankiloissa ja erilaisille ryhmille.
Patrick Magee ja Jo Berry
SI: Voisitko puhua siitä ajasta kun ensi kerran tapasit Patrick Mageen? JB: Patrick Magee vapautui vankilasta osana Pitkän perjantain rauhanprosessia ** vuonna 2000. Hän ei ollut enää IRAn jäsen. Tapasin hänet dublinilaisessa yksityiskodissa. Hän oli halukas tapaamaan minut, koska hän oli sitoutunut rauhanprosessiin ja oli avoin tapaamaan ihmisiä, joita hän oli vahingoittanut. Hän oli erittäin kohtelias ja kunnioittava ja hän kertoi minulle syyt miksi hän oli liittynyt IRAn jäseneksi ja minä puolestani kerroin matkoistani Belfastiin ja isästäni. Hän oli ilmiselvästi herkkä, mutta hän puolusti isäni tappamista oikeutettuna tekona ja sitä oli vaikea kuunnella. Mutta sitten hän lopetti puhumisen, otti silmälasit päästään ja hieroi silmäänsä ja sanoi: ”En tiedä enää kuka olen. Tahdon kuulla sinun vihan ja sinun kärsimyksen ja mitä voin tehdä auttaakseni sinua?” Ja sillä hetkellä tiesin häneen riisuneen poliittisen viittansa. Myöhemmin hän sanoi tuolloin siirtyneensä pois päästään sydämeensä, ja ettei enää puolustellut. Tuosta hetkestä pitäen hän tunnisti, että oli kadottanut osan ihmisyyttään väkivallan tekojensa myötä. Monasti myöhemmin hän sanoi, ettei ollut odottanut minun olevan niin avoin. Se oli se, mikä kosketti häntä. Empatiani riisui hänet aseista.
SI: Se ei ollut siis vain vaikutus tapaamisen aikana, vaan sanot että jokin hänessä muuttui? JB: Kyllä. Hän on sillä tiellä edelleen. Hän kokee muutoksen vaikutukset. Yksi asia, jonka Pat on julkisesti seurassani sanonut, on että hän nyt tietää, että olisi voinut hyvin juoda kupin teetä isäni kanssa, mutta pommia asettaessaan hän ei nähnyt ihmisiä, vaan ainoastaaan oikeutettuja kohteita. Eikä teen nautiskelu IRAn kanssa ollut konservatiivipuolueenkaan tehtävälistalla. Mutta se seikka, että hän kokee noin, on hyvin tärkeätä, sillä jos ihmiset voivat nauttia teetä yhdessä, se tarkoittaa myös kunnioitusta, empatiaa, dialogia ja sitä, että kuulee toisen tarinan. Se mitä minulle tapahtui hänen tarinansa kuulemisella, oli että saavutin ymmärryksen, että jos olisin itse elänyt hänen elämänsä, olisin saattanut tehdä aivan samat valinnat. Sain oivalluksen siitä, ettei ole mitään vihollista, ei syytöstä ei tuomittavaa, eikä ole mitään anteeksi annettavaa.
SI: Ja te kaksi työskentelette nyt yhdessä? JB: Kyllä, olemme ystävystyneet. Se on epätavallinen ystävyyssuhde. Olemme puhuneet ryhmille vankiloissa, kouluissa, yliopistoissa ja konferensseissa kautta Euroopan sekä Ruandassa, Libanonissa, Israelissa ja Palestiinassa. Jaamme tarinamme ja kun lopetamme puheemme, avaamme itsemme kysymyksille. Ihmiset ottavat tarinoistamme sen mitä itse niistä tarvitsevat. Joku kuulija saattaa jälkikäteen päättää ottaa yhteyttä vieraantuneeseen ihmiseen. Ihmiset myös alkavat nähdä omassa elämässään eri valossa heidät, keitä kutsutaan nimityksellä tekijä. Tai tarinamme saattaa inspiroida ihmisiä lähtemään matkalle jolla tekevät jotain mitä heidän on tehtävä. On etuoikeus omata tämä tarina sen suuren luokan vaikutusten takia sen kuulijoihin. Saman tien ihmiset pääsevät johonkin hyvin syvään paikkaan itsessään. Kyse on symboliikasta – tässä on kaksi ihmistä lavalla ja heidän kuuluisi olla vihollisia ja siltikään he eivät käyttäydy niin kuin uskoisi heidän tekevän. Se antaa normaalista poikkeavan tavan tarkastella asiaa.
SI: Voitko puhua lisää työstänne Israelissa ja Palestiinassa? JB: Meidät pyysi sinne Vanhempien rinki, joka koostuu rajan molemmin puolin vanhemmista, joilta on kuollut lähimmäisiä. Ensimmäisenä päivänä oli mahtava ryhmä nimeltään Soturit rauhan puolesta. Olin tietoinen huoneessa vallitsevista ristiriidoista. Jaoimme tarinamme ja muistan ajatelleeni: ”miksi olen tullut tänne, mitä oikein teen? Meidän konfliktimme on tavallaan jo setvitty. Meillä ei ole tällaista päivittäistä selviytymistaistelua kuin näillä ihmisillä on.” Mutta kun lopetimme puhumisemme he alkoivat syvän keskinäisen dialogin omista haasteistaan, otettuaan luvan ja turvan aloittaa uudenlainen keskustelu. Eräs mies sanoi, että se seikka, että olimme siellä, oli merkki siitä, että me välitimme ja he todella arvostivat sitä. Ja se, ettemme ehdottaneet mitään ratkaisua, oli hänestä todella fantastista. Hän sanoi, että näkivät oman konfliktinsa heijastuneena takaisin eri tavalla ja se oli lahja. Silloin minä ajattelin: on pakko luottaa prosessiin ja jatkaa. Mielestäni on todella suureksi avuksi, kun ihmiset erilaisista konflikteista vierailevat ja jakavat kokemuksiaan. Kuulijat voivat silloin kuulla asioita, joita eivät kuulisi, jos joku heidän omasta ryhmästään sen sanoisi.
SI: Mitkä ovat ajatuksesi anteeksiannosta? JB: En enää käytä sanaa anteeksianto, jollen saa tarpeeksi aikaa selittää mitä sillä tarkoitan. Mielestäni se asettaa tarpeetonta painetta uhrien antaa anteeksi ja jos eivät sitä tee, he ovat pahoja ihmisiä. Anteeksianto on matka ja itse asiassa koen niin, että usein kun ihmiset sanovat ”Annan sinulle anteeksi”, se asettaa henkilön joka saa anteeksi ”väärin tekijän” asemaan ja anteeksiantajan ”oikeuden” asemaan. Minä puolestani pyrin menemään oikean ja väärän tuolle puolen ja siksi käytän mielummin sanoja ”epäkahlitseva empatia”. Ei kyse ole anteeksiannosta sille mitä ihmiset tekevät, vaan todellisuudessa on kyse sen ymmärtämisestä miksi joku tekee sen mitä tekee. Maailmassa on varmasti joitain ihmisiä, psykopaatteja, jotka ovat täysin ilman empatiaa, mutta useimmilla ihmisillä on tarina ja tuon tarinan ymmärtäminen on todella suureksi avuksi. Tunnen myös aivan mahtavia ihmisiä, jotka sanovat etteivät voi antaa anteeksi, eivätkä halua antaa anteeksi, mutta se ei estä heitä tekemästä todella hyvää työtä. Siispä ajatus, että joko olet todella katkera tai annat anteeksi, mielestäni se ei ole ollenkaan noin yksinkertaista.
SI: Onko jotain mitä haluat sanoa työsi merkityksestä tänä päivänä, kun viha ilmeisestikin leviää maailmalla? JB: Nähdäkseni aiempaa enemmän syytös on hyväksytty toimintamalli ja minusta meidän kaikkien tulee kyseenalaista syyttämiskulttuuri. Meidän on käytävä vuoropuhelua heidän kanssa, joiden kanssa olemme perustavalla tavalla eri mieltä ja meidän on luotava turvallisia paikkoja ihmisten kokoontua kuulemaan toisiaan, heitä, joilla on erilaiset mielipiteet, ja mielestäni niin on mahdollista tehdä. Olen nähnyt niin tapahtuvan ja ihmisten muuttuvan. On monia kuuntelurinkejä sekä foorumeita. Ihmiset voivat toimia niin myös vain bussia odottaessaan tai vaikka kaupassa. Mutta en enää koe, että on hyväksyttävää istuskella kotona mitään tekemättä. Meidän on itse oltava muutoksentekijät ja tuotava rakkaus ja myötätunto maailmaan.
Lisätietoa: buildingbridgesforpeace.org
Toimituksen huomiot:
* Nimellä IRA voidaan kutsua mitä vain niistä monista aseistautuneista liikkeistä Irlannissa 1900- ja 2000-luvuilla, jotka sitoutuivat siihen aatteeseen, että koko Irlannin alueen tulisi olla itsenäinen tasavalta, ja että poliittinen väkivalta oli tarpeen tuon tavoitteen saavuttamiseksi.
** Pitkän perjantain rauhanprosessi oli suuri rauhansopimus Iso-Britannian ja Irlannin hallitusten välillä.